Luontosatu

Olipa kerran karhu, joka asui korkealla taivaalla. Millaistahan karhun elo oli säihkyvässä tähtikodissaan? Kukaan ei taida tietää siitä juuri mitään. Ehkä karhu oli avaruudessa yksinäinen – olihan se kaikkien aikojen ensimmäinen karhu, Alkukarhu.

Muinaiset ihmiset ovat kertoneet, miten karhu saapui tänne avaruudesta, Otavan tähdistöstä. Karhu kuulemma laskeutui maan kamaralle erikoisella tavalla – hopeisten ja kultaisten hihnojen avulla!

Matkataanpa huikean monta karhunvuotta erääseen toiseen hetkeen. Kurkistetaan Kaukametsään. Kaukametsän syrjäisessä kolkassa kohoaa Jylhäkallio. Jylhäkallion luolassa karhuemo nukkuu talviuntaan. Yhtäkkiä se näkee unessa Alkukarhun. Alkukarhulla on päässään kruunu, jossa on seitsemän tähteä.

”Aurinko on korkealla, aurinko on tulinen”, kuiskailee Alkukarhu, ja se loitsuaa kimeällä äänellä kolmesti: ”Herää! Herää! Herää!”

Karhuemo havahtuu. Sen mahassa kurnii iso nälkä, mutta ensin sen pitää imettää pennut. Kun pennut ovat saaneet masut täyteen lämmintä maitoa, emokarhu työntää nenänsä ulos luolasta. Se nousee takajaloilleen ja haistelee tarkasti.

”Turvallista on, tulkaapa ulos”, se urahtaa. 

Kolme pientä pentua kömpii luolasta. Voi ihme, miten aurinko ja lumipälvet häikäisevät. Ja miten jännältä maailma tuoksuukaan! 

Emo johdattaa pennut ihanaan sammalmetsään. Kevätaurinko paistaa niin kuumasti, että lumi sulaa kirkkaiksi lammikoiksi. Pennut ryhtyvät telmimään. Pehmeällä sammaleella on paljon hauskempaa painia kuin luolassa, ja lammikoiden vettä on kivaa loiskuttaa.

Emo on laihtunut talven aikana, sillä on kiire löytää ravintoa. Se vie pennut suon reunaan. Sulavan lumen alta paljastuu punaisia karpaloita, joita emo hamuaa. Pennut matkivat emoa. ”Pthyi”, irvistää pentu, jonka nimi on Tähti. Kahdella muulla pennulla on myös hauskat nimet: Ohto ja Mesikämmen. 

Karpalo maistuu pentujen mielestä aivan liian happamalle verrattuna emon makeaan maitoon. Suolta löytyy kuitenkin paljon mielenkiintoisia hajuja ja makuja. Ohto paiskaa kämmenellään paarman liiskaksi ja maistaa sitä. ”Nam!”

Kevät on lämmennyt kesäksi. Pennut harjoittelevat ravinnon etsimistä suolta ja aarniometsästä ja kokevat onnistumisia. Ne polskivat lammessa ja pyydystävät kaloja emon avulla. Lakkojen punaiset suput kypsyvät kultaisiksi, ne maistuvat pentujen mielestä herkullisilta.

”Nuuhkaise tätä”, Ohto vinkkaa Mesikämmenelle.

Mesikämmen työntää tassunsa mehiläisten pesään ja maistaa keltaista ainetta. ”Tämä on jopa parempaa kuin emon maito”, Mesikämmen hämmästyy. Veljekset nauttivat hunajaa ja pinkovat pakoon mehiläisiä, jotka yrittävät puolustaa aarrettaan pistämällä karhuja nenänpäähän.

Lammessa pulikoidessaan veljet äkkäävät, että siskoa ei näy missään. Missä Tähti on? Emo, joka etsii kauempana ruokaa, on tiukasti varoittanut pentuja eksymästä. ”Teidän täytyy pysytellä koko ajan yhdessä, haistella vaaraa ja pitää huolta toisistanne”, emo sanoi lähtiessään.

Nyt kuitenkin joukon kuopus on kadonnut. Voi kamalaa!

”Pikkusisko on pakko löytää, ennen kuin emo tulee takaisin. Muuten ei hyvä heilu”, toteaa Ohto.

Veljet etsivät siskoa Jylhäkallion luolasta ja sammalmetsästä, ja tulevat lopulta takaisin suolammelle. Tähteä ei näy missään.

”Kaksijalkainen hirviö on nielaissut Tähden”, aavistelee Ohto kolkosti.

”Ai ihminen? Voi ei, mikä katastrofi!” Mesikämmen valittaa.

Kesä on syventynyt, syksy lähenee. Taivas ei ole enää yöllä vaalea, vaan tummuu salaperäisesti. Tähdet syttyvät loistamaan. Jotain merkillistä tapahtuu taivaalla.

”Apua, tähti tippuu meidän päälle!” huutaa Mesikämmen.

Tähti todella syöksyy kohti Kaukametsää. Pennut kyyhöttävät kiven suojassa kauhusta jähmettyneinä. Tähti säkenöi kirkkaana kuin tulenkipinä, mutta kun se putoaa sammaleelle, sen loiste sammuu hetkessä. Se muuttuu pehmeäksi ja pörröiseksi. Sehän on pikkusisko!

”Missä sinä olet ollut?” Mesikämmen moittii itku kurkussa.

”Ette ikinä edes usko minua”, Tähti puhkuu innosta. ”Kun olin mustikkamättäällä syömässä ja unelmoimassa, yhtäkkiä kivenlohkareen päällä oli iso karhu. Sillä oli kruunu, ja kruunussa oli monta tähteä! Se oli varmasti Alkukarhu, josta emo on kertonut meille. Se otti minut kainaloon ja lennätti minut korkealle tähtisumuun. Voi kuulkaa, erään tähden maa oli täynnä kultahiekkaa, värikkäitä jalokiviä ja hopeapuroja!”

”Enpä tosiaan taida uskoa koko juttua”, Otso sanoi hieman rehvastellen. 

”Hyvä sentään, kun putosit takaisin”, sanoi Mesikämmen, joka myös vähän jurotti, kun pikkusisko oli päässyt niin mahtavaan seikkailuun.

Molemmat veljekset olivat kuitenkin niin iloisia ja helpottuneita pikkusiskon löytymisestä, että illasta tuli oikein mukava. Varsinkin, kun emo lyllersi touhukkaana kertomaan:

”Minäpä löysin muhevan hirven haaskan tuolta vaaran rinteestä. Tänä iltana pidetään juhlat ja syödään masut pyöreiksi!”

Ja niin kolme karhunpentua syövät, telmivät, kinastelevat, oppivat ja kasvavat. Pitkän ajan kuluttua niistä tulee varmasti yhtä vahvoja, suuria ja viisaita kuin emokarhusta.

Ehkä voit Sieppo-lehdestä lukea joskus Tähden, Ohton ja Mesikämmenen uusista seikkailuista…

Piirrä satumainen Alkukarhu ja lähetä Sieppoon!

Satu: Marjo-Pauliina Paananen

Kuvitus: Olga Veselovskaya