Siepon luontomaailma

Pieni nokka, suuri suunnitelma

Hömötiainen oli ennenvanhaan ihan yleinen metsän tiainen. Se lauleli iloista tiu-tiu-tiuta ja perään närkästynyttä tjää-tjää-tjäätä vähän joka metsässä.  

Niin ei ole enää, ja syynä on sen käsitys siitä, miten ja mihin pesä pitää laatia. Tai oikeastaan se, että sopivia puita ei enää metsässä ole entiseen malliin.

Millaisen pesäpuun hömötiainen sitten tarvitsee?

Hömötiaisen pienessä päässä on tuuma, että pitää itse kaivaa pesäkolo. Kun nokka on ihan pieni, niin puun, johon pesä koverretaan, pitää olla oikein pehmeää. Sopivia hömötintin pesäpuita ovat lahot koivupökkelöt, jotka oikeastaan pysyvät pystyssä tuohikuorensa varassa ja joiden tuohessa on jo valmiiksi hyviä kolon alkuja ja halkeamia.

Mitä enemmän meillä on vanhoja luonnontilaisia metsiä, sitä enemmän meillä on koivupökkelöitä. Ja sitä enemmän meillä on tyytyväisiä, haaveensa toteuttavia hömötiaisia.

Asuntopulaa voi auttaa myös tekemällä lupaavien pökkelöiden tuoheen reikiä, ja tietysti säästämällä kaikki lahoavat koivut, jotka voi. Hömötiainen saattaa hyväksyä kodikseen linnunpöntön, joka on suuaukon yli täynnä sahanpurua. Siihen se voi kaivaa kolon, mutta erityisen suosittuja purupöntöt eivät ole.

 

Teksti: Riitta Nykänen

Juttu on julkaistu Siepossa 5/2023

Hömötiainen viihtyy vanhassa metsässä. Kuvitus: Olga Veselovskaya